On niin vaikeaa päästää irti


Oon aina ollut aina sellainen takertujatyyppi. Luon toisiin ihmisiin kuten ystäviini tai salaisiin ihastuksiini paljon syvempiä siteitä kuin huomaankaan, ja kun kaveripiirit tai kaupungit vaihtuvat taikka elämäntilanteet muuttuvat, menen rikki. Pelkään muutosta.

Itken todella harvoin oikein sellaista lohdutonta itkua, mutta toisesta ihmisestä irti päästäessäni hajoan. Se hetki, kun kuiskaa ääneen, että ”mulla on vaan niin ikävä sitä” ja huomaa kyynelten tipahtelevan paidan kaulukselle poskipäiltä, on jotenkin niin äärettömän kaunis ja hauras. Käsissä on enää vaan se pohjaton tunne, eikä mikään muu oo enää mitään. Kun on vaan se ikävä.


Jälkeenpäin hetkiä ja muistoja miettiessäni sätin itseäni siitä, kuinka olisin voinut sanoa jotain toisin. Jos olisin muotoillut sanani eri tavalla, jos olisin katsonut juuri silloin silmiin tai jos olisin kertonut olevani todella onnellinen, tilanne voisi olla toinen. Entä jos en olisikaan lähettänyt sitä yhtä viestiä, joka kaatoi kaiken. Olisiko tiemme erkaantuneet, jos olisin ollut erilainen? Ymmärrän hyvin, etten voi olla yhtään mitään muuta tai yhtään enemmän mitään, mitä olen siinä hetkessä. Masiksen iskiessä sitä vaan jotenkin tyytyy syyttämään itseään näkemättä koko kuvaa. Sitä, miksi asiat menivät miten meni, ja sitä minkälaisia me olemme. Niin yhdessä kuin erikseen.

Tietysti ihmissuhteiden kariutumisia saa ja kuuluukin surra, mutta niihin ei saa kadottaa itseään. Vain asioita käsittelemällä ja kohtaamalla voi päästä eteenpäin. Välillä on niitä päiviä, kun ei vain jaksa kannatella itseään ja toivoo, että joku toinen huomaisi ja nostaisi pystyyn. Välillä ne päivät ryhmittyvät ja muuttuvat yhdeksi ajanjaksoksi, joka loppuu vasta astuessa kunnolla taaksepäin ja nostamalla kädet ylös myöntäen, ettei pysty enää. Vaikka haluaisi kuinka sydämen pohjasta, muttei vain pysty.

Kun on vaan se ikävä.

Tukahdutan itseni, ajatukseni ja tunteeni helposti ihmissuhteisiin jotka eivät enää loppupeleissä palvele ketään. Sitä jotenkin niin kovasti haluaa uskoa siihen hyvään ja joskus se todella kannattaa. Joskus kaikkien niiden upeiden hiukkasten (kuten muistojen) kaiveleminen pohjamudista esiin kannattaa. Aina ei. Ja silloin kun ei, on aika lähteä kävelemään. Joskus edellisen kaltaisen päätöksen tekeminen on helppoa ja selkeää, niinkuin kaiken olisi kuulunutkin mennä niin. Joskus sitä taas pitää itku kurkussa ja hampaat irvessä kiinni viimeiseen asti, kuvitellen ettei irti päästäminen ole edes vaihtoehto.


Muistoihin kiinni jääminen sattuu. Rakastan muistoja yli kaiken ja joskus vain niiden avulla jaksaa eteenpäin. Sillon, kun menee heikommin, on jotenkin turvallista palata onnellisten muistojen keskelle. Hyvät ja huonot muistot tuppaavat vaan joskus sekoittumaan keskenään, jolloin taas kokokuva tapahtuneesta blurraantuu tunnistamattomaksi. Ja hyvät muistot voivat myös peittää ne huonot puolet ihmissuhteesta, jolloin todellisuudessa ei yhtäkkiä ookaan enää mitään järkeä. Sekin on aika pelottavaa.

Aika. En edes osaa kirjoittaa siitä. Sitä vaan, että miksi sen pitää sattua samaan aikaan niin kamalan paljon ja silti joka kerta sen huomassa havahtuu siihen, kuinka paljon on jälleen kerran kasvanut ihmisenä.

Joskus käy myös niinkin onnellisesti, että aikaisemmin toisistaan irti päästäneet löytävät toisensa uudelleen. Se on mahtavaa ja siinä tiivistyy jotenkin koko elämisen rikkaus. Välillä pitää kulkea pelottava ja kaiken repivä matka yksin, löytääkseen jotain todella, todella arvokasta ensimmäistä kertaa tai uudelleen.

Vielä koittaa voimaantuminen. Sekin omalla tavallaan antaa valoa päiviin, kun vain uskaltaa luottaa siihen.





Kommentit

  1. Tää on tosi hyvä ja jotenkin ihana teksti❤ pystyn samaistumaan täysin

    VastaaPoista

Lähetä kommentti